Elätkö rakkaudessa vai pelossa?
Kävin työkylässä ystäväni työtiloissa Tammisaaressa. Oli etätyöskentelyn parhautta olla töissä vieraassa paikassa, vanhassa 1800-luvun talossa hirsiseinien ympäröimänä. Omat seinät, kun ovat koronan jälkeen tulleet jo niin tutuiksi, että pakosti alkaa vähän kyllästyttää. Ihme kyllä kahden puheliaan konttorissa vallitsi täydellinen työrauha ja työt sujuivat hyvässä flowssa.
Koska ajelin työkylään jo edellisenä iltana, saimme jo illalla viimeisimmät kuulumiset vaihdettua ja laitettua ruokaa. Ruoanlaiton lomassa keskustelu käväisi seuraavassa aiheessa: Elätkö pelossa vai rakkaudessa? Tämä viisas lause jäi mietityttämään ja mietin miten tärkeää tämä on tunnistaa. Itse tunnistan eläneeni pelossa ja nyt elän rakkaudessa. Tällä rakkaudella tarkoitan, että olen onnellinen.
Kävin asiaa läpi myös eilisessä valmennuksessani ja kävi ilmi, että tuolla rakkaudella on myös synonyymejä: Toivo, ilo ja valo. Se on ikään kuin jana, jolla on ääripäät. Oma polkuni pelosta kohti valoa alkoi toukokuussa. Olen kirjoittanut silloin muistiinpanoja, joissa näkyy tietynlaista näköalattomuutta ja toivottomuutta. Katselin niitä eilen. Sieltä toukokuisista ajatuksista löytyy pelko. Siellä on häpeää, itsensä vähättelyä ja puhumattomuutta. Ulkonäköasiatkin ovat silloin vielä vaivanneet ja itseluottamus on ollut huono.
Mietin ja tunnistin, mistä matka kohti valoa alkoi. Aloimme silloin valmennuksessa käydä läpi vahvuuksiani. (Kaikilla meillä niitä on.) Listasin pyynnnöstä vahvuuksiani ja tulin tosi tyytyväiseksi, kun taas löysin ne. Osa oli ollut vähän unohduksissa. Tuli vähän sellainen olo kuin olisi törmännyt vanhaan ystävään. Tällainenhan minä olen. Omille vahvuuksille kannattaa rakentaa ja omat heikkoudetkin kannattaa tunnistaa, mutta niille ei kannata antaa liikaa painoarvoa. Heikkouksiaan voi kuitenkin kehittää. En ehkä ole tätä tai tuota, mutta tietyissä asioissa hyvä. Ajattelen nyt, että tulevaisuuden elämässäni tai työssäni kelpaan sellaisena kuin olen. Me luomme maailmamme sisäisyydestä käsin ja voimme itse muuttaa sitä. Siksi kannattaa pyrkiä kohti rakkautta, pois pelosta.
Toinen asia, jonka eilen tunnistin oli muuttuminen siinä, miten suhtaudun toisiin. Aikaisemmin pelossa eläessäni, en uskaltanut suuntautua ulospäin. Asetin tämän omaksi tavoitteekseni silloin. Haluan kehittää itsestäni verkostoituvaa tyyppiä. Ihminen, joka auttaa ja jota autetaan. Aika kova tavoite tällaiselle hissukalle. Olen kuitenkin menneinä kuukausina ollut rohkea ja kurottanut ulospäin. Se on kannattanut, sillä vaikken sitä oikein uskonut, ihmiset ovat kiinnostuneita sinusta ja jos olen kysynyt apua, minua on autettu. Pienin askelin tässä on edetty, mutta kun ottaa askeleita eteenpäin niin jo muutaman kuukauden päästä lähtötilanteesta huomaa, kuinka paljon on edetty. Muutos ei todellakaan tapahdu hetkessä.
Rohkeus on siis voittanut häpeän ja olen päässyt pelosta rakkauteen. Kuormittaviakin ajatuksia toki on, mutta olen oppinut keventämään niitä. Omassa ajattelussani haluan päästä mahdollisimman kauas latistavasta ja negatiivisesta ajattelusta. Yritän suunnata ajatukset ylöspäin kohti positiivista kierrettä. Olen tällä hetkellä perustyytyväinen itseeni. Kelpaan sellaisena kuin olen ja olen ollut rohkea. Pyrin siihen, että voin hyvän itsetunnon avulla tehdä itseluottamusta vaativia valintoja. Kärsivällisyyttä haluan vielä kehittää.
Matkan teko on tärkeintä ja olen tyytyväinen, että olen vihdoin valossa! Kiitos, että jaksoit lukea tämän sillä tämä aihe on tärkeä sinullekin. Ihanaa syysviikonloppua! Käy seuraamassa myös ig-tiliä: @positiivinen_kierre <3
