Liian vahva ja liian kiltti
Tämä kirjoitus on meille, joilla on isompaakin isommat olkatoppaukset, jotta jaksamme kantaa kaikkia maailman taakkoja harteilla apua pyytämättä - ihan itse. Olen ihan todella kiltti ja aina valmis auttamaan muita. Hyppään auttamaan ja jeesaamaan. Se on minussa selkärangassa, joka jousen lailla ponnahtaa ennen kuin edes ehdin ajatella asioita tarkemmin. En yleensä koskaan sano ei asioille tai ehdotuksille, vaikka pitäisi edes hetki harkita ehdinkö tai jaksanko - tai haluanko?
Kuulostaako tutulta? Pyrin pärjäämään itsenäisesti. Pärjään varsinkin näin sinkkuna vähän liiankin itsenäisesti. Olen kuitenkin itseni kanssa marttyyri: ei tarvii mua auttaa, pärjään kyllä. Ja tiedättekö, nämä ajatukset ovat vain mun päässä, niistä ei edes tiedä kukaan, kun en sitä apua pyydä. Marttyyrikeskustelua marttyyrilta marttyyrille. Jos joskus miettiikin avun pyytämistä mielessään, niin se saattaa jäädä tekemättä, kun ei sitten viitsikään, kun ei halua vaivata.
Olen vastuunkantaja. Kannan vastuuta ja kannan vastuuta vähän liikaakin. Kaikki eivät edes tiedä kokonaiskuvaa vastuullisuudestani, koska niitäkään ajatuksia en kerro, koska jollekinhan voisi tulla kuva etten pärjää. Olen nuoresta asti ollut järkevä ja ottanut vastuuta isoistakin asioista. Sinne alle saattaa pieni ihminen vähän lyyhistyä, mutta eipä kerrota kenellekään.
En ole superihminen, koska tämä vaivaa mua. Tämä kiltteys ja vahvuus ovat periytyvä ominaisuus tai luonteenpiirre. Joka tapauksessa ainakin itselläni tämä juontaa lapsuudesta. Keskimmäisenä lapsena olen oppinut sen, että kannattaa olla helppo, ei ole vaivaksi eikä puhu negatiivisista asioista niin miellyttää muita. On pidetty ja kehuttu sellaisista asioista kuten itsenäisyys, omatoimisuus, sopuisuus.
Myöhemmin voi käydä niin, että kun yrittää olla liian vahva ja auttamisen ulkopuolella niin sinusta tulee särötön. Persoonaton. Ihminen, jota on vaikea käsittää, kun kaikki on aina hyvin ja pärjää aina itsekseen. Ystävyydessäkin on ihana jakaa ja jos toisella ei ole koskaan mitään jaettavaa, niin tilannehan on epätasapainossa. Liian ‘vahva’ ihminen ei uskalla tuoda minuuttaan esille, koska saattaisi selvitä, että hän ‘vähän valehtelee’ vahvuudestaan.
Tämä hesarin artikkeli vahvuuteen väsymisestä, laittoi ajattelemaan asiaa taas. Olen itse tullut tämän asian kanssa jo osittain ‘kaapista ulos’, mutta tunnistan tästä itseni ja monta muutakin ystävistäni. Pitäisikö sunkin antaa vähän jääkuoren sulaa ja näyttää lähipiirille, että tarvitset välillä apua ja tukea?
Kukkakaali-kinkku piirakka (pohjaton keto)
1/2 kukkakaali
oliiviöljyä paistamiseen
1 sipuli
lehtipersiljaa
120 g kinkkua
voita
2 rkl hienoa parmesaaniraastetta
2 dl kermaa
2 munaa
suolaa, mustapippuria
150 g juustoraastetta
Pilko kukkakaalit suupalan kokoisiksi nupuiksi. Kiehauta vesi ja keitä kukkakaalia minuutin ajan. Valuta ja huuhtele kylmällä vedellä.
Kuutioi sipuli ja kinkku. Paista oliiviöljyssä pannulla, kunnes saavat vähän väriä. Lisää kukkakaali ja lehtipersilja pannulle ja anna jäähtyä.
Voitele piirakkavuoka ja ripottele parmesaanimurut pohjalle. Riko munista rakenne ja sekoita kerma ja juustoraaste ja mustapippuri joukkoon. Kaada kukkakaali-kinkkuseos joukkoon ja kaada seos sitten vuokaan. Paista 175 asteisessa uunissa noin 40-50 minuutin ajan.
Tajusin tuossa, että keväthän on ihan kohta. Vappuun on kaksi kuukautta aikaa ja sinä aikana meidän pitäisi selättää koronaa. Omalta kohdaltani olen edelleen kypsähkön valmis etäilemään ja välttelemään kontaktia. Kokataan siis, liikutaan ulkona ja nautitaan kotona olosta. Kyllä me vielä kuulkaa kesälaitumille päästään! Lue vaikka täältä blogista mitä partya oli vuosi sitten. Seuraathan mua instassa @positiivinen_kierre ja tilaa uutiskirje tuolta alta linkistä. Lähetän sulle sitten blogin aina sähköpostiin.
Lämpöisin ja valoisin ajatuksin kohti kevättä <3
