Miten tulin näkyväksi

Tästä mukista tuli tämän tarinan myötä tärkeä

Ajattelin kertoa teille joulusadun, joka opetti minulle aika paljon itsestäni. ”Näkymättömän lapsen” tarinassa Tuu-tikki tuo Muumitaloon tytön, joka on muuttunut näkymättömäksi. Tuu-tikki selittää, että tytön kauhistuttava täti on hoitanut tyttöä vasten tahtoaan; vaikka täti ei ole kaltoinkohdellut tyttöä fyysisesti, hän on suhtautunut tähän armottoman tunnekylmästi ja murskaavan ironisesti. Tyttö on siten elänyt pitkään ilmapiirissä, jossa häntä ei ole haluttu, ja tämän seurauksena hän on muuttunut näkymättömäksi. Tyttö ei myöskään puhu. Hänen ainoa aistein havaittava osansa on pieni hopeinen kello, jonka täti on ripustanut hänen kaulaansa tietääkseen missä hän milloinkin kulkee. Täti on lopulta ilmoittanut, ettei koe olevansa velvollinen huolehtimaan sukulaisista, joita ei edes näe. Tuu-tikki on siksi hakenut tytön tädin luota: hän kertoo tuovansa tytön Muumitaloon, jotta he voisivat tehdä hänet jälleen näkyväksi.

Ennen poistumistaan Tuu-tikki kertoo Muumeille, että tytön nimi on Ninni; Muumit hän esittelee Ninnille tämän uutena perheenä. Muumit ovat ymmärrettävästi hämmentyneitä odottamattomasta tilanteesta, mutta he eivät silti hetkeäkään epäröi ottaessaan tytön hoiviinsa. Muumimamma torjuu miehensä ehdotuksen, että lääkärillä käyminen saattaisi auttaa tyttöä – Ninni ehkä ”haluaa olla näkymätön”. Muumimamma vie Ninnin yläkerran vierashuoneeseen ja tekee parhaansa jotta tämä tuntisi olonsa tervetulleeksi ja turvalliseksi. Toivotettuaan Ninnille hyvää yötä hän kapuaa alakertaan ja kaivaa esiin isoäitinsä muistiinpanot ”luotettaviksi osoittautuneista kotilääkkeistä”. Hän löytää ”monimutkaisen reseptin”, jonka hänen isoäitinsä on lisännyt vanhalla iällä, ja alkaa valmistaa sitä.

Seuraavana aamuna Ninnin ”tassut” ovat tulleet näkyviksi. Muumipeikon mainitessa Ninnin kauhistuttavan tädin, tassut häipyvät näkyvistä, mutta kun puheenaihe vaihtuu, tassut ilmaantuvat jälleen. Samoin puutarhassa, hiukan myöhemmin, kun Ninni vahingossa pudottaa omenahillopurnukan ja muiden katseet kääntyvät häntä kohti, tassut jälleen häipyvät näkyvistä; mutta Muumimamman vakuuttaessa hänet siitä, ettei ole mitään hätää, tassut tulevat jälleen näkyviksi, ja samalla ilmaantuvat hänen jalkansa ja mekon alaosa.

Ninni on silmiinpistävän tottelevainen ja mukautuvainen lapsi, joka tekee asiat hyvässä järjestyksessä, odotusten mukaisesti. Esimerkiksi aamiaisen jälkeen hän pyytämättä pesee omat astiansa ja laittaa ne astiakaappiin kuivumaan. Ninnin mukautuvuudella on kuitenkin varjopuolensa: Kaiken aikaa muista tuntuu, että Ninni leikkii vain kohteliaisuudesta tai tunnollisuudesta – ei huvikseen. Hän ei myöskään koskaan naura. Pikku Myy, omaan suorasukaiseen tapaansa, hermostuu ja tivaa Ninniltä: ”Eikö sinussa ole yhtään eloa? Haluatko, että mottasen sinua nenään?” Kun tyttö vain vaatimattomasti vastaa, ettei mielellään haluaisi köniinsä, pikku Myy sanoo uhkaavasti: ”Sinä et koskaan saa omia kasvoja, ellet opi tappelemaan. Usko minua!” Pikku Myy on tavallaan oikeassa, kuten myöhemmin huomataan, mutta tässä vaiheessa Ninni vain myötäilee ja perääntyy: ”En tietenkään.”

Päätöskohtauksessa Muumiperhe menee uimarannalle tapaamaan Tuu-tikkia. Ninni katsoo merta ja vaikuttaa hätääntyneenä: hän näkee meren ensimmäistä ennen ja sanoo, että se on ”liian suuri”. Ratkaiseva käänne tapahtuu, kun Muumipappa iskee pojalleen silmää ja alkaa hiipiä Muumimammaa kohti, joka seisoo laiturilla kasvot merelle päin – ikään kuin työntääkseen tämän mereen lasten huvitukseksi. Pappa ei todella aio tehdä näin, tarina paljastaa, mutta tältä se ulkopuolelta näyttää. Loppu on suora lainaus kirjasta:

”Mutta ennen kuin hän ehti perille, kuului kiljahdus, punainen salama lensi yli laiturin. Isä kirkaisi ja pudotti hattunsa mereen. Ninni oli upottanut pienet näkymättömät hampaansa isän häntään, ja ne olivat terävät. – ’Hyvä, hyvä!’ Myy huusi. ’Minä itse en olisi osannut tehdä tuota paremmin!’ Ninni seisoi laiturilla ja punaisen tukan alta näkyivät pienet pystynokkaiset, vihaiset kasvot. Hän sähisi isälle kuin kissa. – ’Uskallapas vain heittää hänet suureen, kauheaan mereen!’ hän huusi. – ’Hän näkyy, hän näkyy!’ huusi Muumipeikko. ’Hänhän on suloinen!’”

Muumipappa luonnollisesti suuttuu joutuessaan purruksi, mutta poimiessaan hattuaan merestä hän vahingossa tipahtaa sinne itsekin. Tällöin Ninni alkaa nauraa, niin että koko laituri rämisee. Hämmästynyt Tuu-tikki sanoo Muumimammalle: ”Te olette muuttaneet lapsen, niin että hän on pahempi kuin Pikku Myy. Mutta pääasiahan on, että hän näkyy.” Tarina päättyy Muumimamman vaatimattomiin sanoihin: ”Se on kokonaan isoäidin ansiota.” (Taipale 2016, Jansson 1962)

Tämä tarina kosketti minua suuresti, kun ensi kertaa luin sen Katja Myllyviidan kirjasta Häpeän hoito. Se kosketti siksi niin suuresti, että tunnistin itseni siitä tarinan vertauskuvallisuuden kautta - tuon näkyväksi tulemisen kautta. Omalla kohdallani häpeän synty ei liity lapsuuteen tai perheeseeni. Joillain se voi tulla lapsuudesta tai syyt voivat olla kullakin erilaisia.

Tunsin tarinasta millaista häpeässä oli ja tiesin, että asiat ovat nyt paremmin. Ei ole häpeä tunnustaa häpeää. Se on vain ollut minun rastini maailmassa. En edes tiedä oikein miksi ja milloin sinne menin, mutta nyt kun sen tunnistan ja tunnustan, on minun paljon helpompi elää sen kanssa. Tunnen itseni kuitenkin kovin kovin pieneksi, kun tätä kirjoitan, mutta kuitenkin minä uskallan ja olen näkyvä.

Häpeän tunne tulee siitä, että haluamme kuulua joukkoon. Se on ihan esihistoriallinen tunne, joka tulee siitä, että meidän pitää ollaksemme turvassa olla osa laumaa ja lauma pitää meidät turvassa. Jos ja kun teet jotain sellaista, mitä lauma ei hyväksy, tulee fysiologinenkin vaikutus, laskemme päämme, hartiat lysähtävät ja vältämme suoraa katsekontaktia - ja häpeä. Tämä nolostuminen kertoo, että ymmärtää tehneensä väärin ja tulleensa torjutuksi. Vetäydymme ja osoitamme katumusta, jotta saisimme taas yhteyden.

Tämä reaktio on meillä ihan kaikilla ja se on ihan tervettä. Vähän pahempana versiona tämä vetäytyminen ei ole niin ohimenevää. Ei pelkkää tilapäistä nolostumista, vaan jäämistä varjojen puolelle, kuten itse sitä kutsun. Se on alistuneisuutta, eristäytyneisyyttä ja vetäytymistä. Kuten tuossa sadussakin, joka kuvaa häpeän ohjaamaa vetäytymistä, paluu vuorovaikutukseen tapahtuu turvallisessa ympäristössä ja keskustelemalla ja saamalla huolenpitoa. Siksi tullaan taas näkyväksi. Uskalletaan taas näkyä.

Oma valmennukseni ja lukeminen ovat auttaneet ymmärtämään itseäni. Olen käsitellyt kevään jälkeen paljon tunteita ja pelkoja. Yksi kerrallaan. Ottanut niitä esille käsittelyyn, kun niitä on tullut ja sitten pannut pois. Tove Jansson on ollut viisas ja näkevä kirjoittaessaan tätä satua. Muumimamman ja isoäidin salaisessa reseptissä on se taika. Pidämme niin helposti itsestään selvänä, että me kaikki olemme sosiaalisesti näkyviä vaikka me itse asiassa olemme sitä aina vain välillä. Välillä häilyviä ja välillä kokonaan näkymättömissä. Muumien isoäidin neuvoistakin löytyy tähän resepti: “Jos tuttavat tulevat sumuisiksi ja heitä on vaikea nähdä”. Kun saamme itselle lämpöä ja turvaa silloin kun itse olemme avuttomia ja tarvitsevia, voimme auttaa itsekin muita. Minullakin on ollut tämä onni ja tuon häpeä-asian tajuamisen jälkeen olen saanut apua, lämpöä ja turvaa. Ehkä tästä syystä haluan nyt auttaa muitakin.

Tuo tarina Ninnistä on itselleni tärkeä siksi, että löysin sieltä kauniin kuvauksen välittämisen merkityksestä ja olen tässä varmasti kirjoittanut siitä ihan omalta kantiltani, oman kokemukseni kautta. Toisaalta vain sillähän on merkitystä. Muistakaapa kuitenkin, että jos ystävänne ja tuttavanne ovat välillä häilyviä, voi asiaa ottaa myös puheeksi tai sitten vain antaa tuota isoäidin lääkettä, joka tekee näkyväksi.

Joona Taipaleen artikkeli, jota käytin tämän kirjoituksen lähteenä löytyy täältä. Se oli mielestäni tosi mielenkiintoinen ja jokainen voi lukea sitäkin omalta kannaltaan.

Tämä Katja Myllyviidan kirja kertoo häpeästä. Häpeä on edelleen mielestäni liian vähän puhuttu aihe, joka kyllä vilahtaa puheissa, mutta selittää käytöksessämme niin monta asiaa. Suosittelen siis - vaikka lahjaksi itselle.

Tämä kirjoitus oli tällainen hyvin henkilökohtainen tällä kertaa ja kirjoittelen oman postauksen resepteistä. Seuraathan mua myös instassa, jossa enemmän elämää ja reseptejä ja tilaa uutiskirje alta: Subscibe-linkistä.

Kommentoi alla, mitä tästä tarinasta sulle tuli mieleen. Lämpöistä joulunodotusta <3

Teidän, Annanne