Onnellisuudesta - Ihmisiä, jotka asuvat lasitaloissa
Blogin julkaisija tässä nostaa maljaa
Viime viikon lauantaina jännitti, kun painoin enteriä. Olin laittanut itselle kirjoitetun blogin liveksi. Jännitti, mutta uskalsin. Aloitin julkitulon varovaisesti ja laitoin linkin pariin ystäväryhmään. Tuli kannustusta. Kului tunti ja ystäväni ehdotti, että laitapa blogi johonkin ketoryhmään, kun siitä kirjoitat. Boom! Painoin taas enteriä ja laitoin itselle kirjoitetun blogini 19.000 ihmisen facebook-ryhmään. Ja mulla tuli itku :( Olin niin onnellinen, että uskalsin ja rohkenin. Ihan pieni itku se vain oli ja tunnemyrsky.
Mietinpä tässä onnellisuutta. Kun alkaa olla jo materiaalisesti kaikkea, tulee tavoite olla onnellinen. Se on iso tavoite. Onnellisuuden mittareita on monenlaisia ja kopioimme näitä mittareita ja tavoitteita kanssaihmisiltämme. Monelle onnellisuutta on työ, raha, ystävät, vaatteet, kengät, autot, tekniset laitteet, parisuhde jne. Onnellisuuden merkkejä löytyy niin henkiseltä kuin materiaaliseltakin puolelta. Olen ajatellut varsinkin nyt kolmekymppisten täydellisyyden ja onnellisuuden tavoittelua. Hesarissa oli juttua tähän liittyen.
Ajattelen, että onnellisuus on omien arvojen mukaista elämää. Jos listaan omat arvoni tärkeysjärjestykseen, uskon, että onnellisuuden tavoittelusta tulee toisen näköistä. Kun mennään arvojen tasolle, onnellisuuteen riittävätkin perustavampaa laatua olevat asiat. Mulle tällaisia ovat: Edistys, Aitous, Luotettavuus, Vaikuttaminen, Luovuus ja Kauneus. Kun listaan vain tärkeimmät, niin esimerkiksi taloudellinen turvallisuus tai vaurastuminen eivät yllä listalleni vaikka ne toki tärkeitä ovatkin, minullekin.
Kun rakentaa lasitaloja, ihmiset katselevat sisään ja monesti näkevät täydellisyyttä, joka onkin kaukana todellisuudesta. Se mitä tässä räpiköin on, että listaamalla ja karsimalla omat ydinarvot ei välttämättä tarvitsekaan asua lasitalossa. Kun luomme illuusioita täydellisyydestä, teemme itsellemme riittämättömyyden tunnetta. On vaikea yltää näihin omiin odotuksiin ja silti, ihmiset katselevat lasitaloon sisälle, josta tulee paine suoriutua ja painaa entistä kovemmin kohti perfektionismia.
Haluatko tietää miten itse olen onnistunut tässä? Aivan hirvittävän huonosti. Rakensin aikaisemmin mielestäni onnistuneesti eheän lasitalon. Kaiken piti olla kunnossa ja katteisiin projisoitiin kaikenlaisia kuvia, joita halusin ihmisten näkevän. Lasikaton taakse olin rakentanut puhumattomuuden kulttuurin ja kuvan siitä minkä sillä hetkellä halusin piirtää. Minun totuuteni oli minun totuuteni ja vain yhden kiven heittämällä lasi olisi särkynyt. Mutta taikurina olin luonut illuusion, jossa kukaan ei epäillyt totuutta. Kellekään ei tullut mieleen heittää kiveä. Pinta ei ollut täydellinen, mutta uskottava.
Löysin tänään ison merkityksen sanalle Itsetunto. Se on perustyytyväisyyttä itseen. “Minä kelpaan sellaisena kuin olen.” Kuulostaa ehkä vähäiseltä, mutta olisiko tämä sama myös onnellisuutta. Ihminen, jolla on huono itsetunto, pyrkii kovasti esille ja näyttämään muille, että olen täydellinen. Me kaikki tarvitsemme ajoittain buustia itseluottamukseen, mutta suorittamisen sijasta pitäisi ajatella enemmän, mitkä ovat minun vahvuuteni ja mistä minä tulen onnelliseksi.
Tänään sanoin ääneen, että alan olla perustyytyväinen itseeni. Ehkä alkaa olla aika aidolle omalle itselle. Paskat nakkaan tulevaisuudessa lasitaloista. Olkoon sitten vaikka savimaja, kunhan siellä on sydäntä.
Hyvää juhannusta kaikille ja juhannuksen ruokakuvia tulee omaan postaukseen <3
