Romahdus
65 kg tasan ja 92 cm.
Tavoitepaino on saavutettu. 14 kiloa ja 14 senttiä 18 viikossa. Nyt ei tarvitse laihduttaa.
Korona toi minulle myös todella synkkiä pilviä. En menettänyt työpaikkaa, mutta menetin rakastamani työtehtävät. Organisaatio uudistettiin ja mulle ei tullut uuteen organisaatioon paikkaa vaan palaan osittain aikaisempiin tehtäviini. Työ on aika merkittävä osa sinkkunaisen minuutta ja myönnän itsekin, että arvotan itseäni pitkälti työn kautta. Moni varmasti samaistuu tähän. Tällä kertaa menin nopeasti ihan pohjalle. Ehkä syvemmälle, kuin olen koskaan aikaisemmin mennyt. Yöllä ei nukuta vaan vatvon, miksi minulle kävi näin. Toinen ajatus, johon herään, on häpeän tunne, joka viestittelee, etten ollut tarpeeksi hyvä työssäni.
Kun ajatukset ovat oikein synkkiä, joudun kehään, joka tuntuu vievän minua syvälle alaspäin. Olen käynyt nyt vielä pidempiä kävelylenkkejä aamuisin. Yritin kuunnella lenkkimusiikkia, jota normaalisti kuuntelen. Se ei kuitenkaan kuulu, vaan omat ajatukset huutavat ja kimpoilevat päässä musiikin yli. Jostain varjeluksesta (ilmeisesti) löysin Bookbeatista Maaret Kallion kirjan Voimana toivo kuulokkeisiini. Olen kuunnellut sen nyt puolitoista kertaa. Vähän itkenyt samalla, mutta myös ymmärtänyt, että en kuitenkaan halua mennä negatiivisella kierteellä kohti toivottomuutta, vaan haluan löytää toivoa. Alan uskoa, että on toivoa. Aina on toivoa – en saa antaa itseni uskoa muuta.
Alan ymmärtää, että olen vaatinut itseltäni paljon ja olen itselleni ankara. Koen riittämättömyyden tunnetta, mutta kirja opettaa kuitenkin minulle, että tunteitaan voi sanoittaa ja tarkastella. Kun tunteella on nimi, sen voi ottaa tarkasteluun ja sitten opetella hyväksymään tunteen olemassaolo. Olen itselleni armoton. Olen aina ollut. Opin myötätuntoa itseäni kohtaan. Eräs ystäväni on joskus sanonut viisaasti, että jollet osaa antaa itsellesi anteeksi, et voi tykätä itsestäsi. Silloin ei muutkaan voi tykätä. Se on viisaasti sanottu ja merkitsee siis sitä, että koen rakkautta ja myötätuntoa itseäni kohtaan. Olen nyt heikoilla ja tarvitsen apua.
Jollet osaa antaa itsellesi anteeksi, et voi tykätä itsestäsi. Silloin ei muutkaan voi tykätä
Olen uuden ajatuksen äärellä ja mietin mistä saan tähän apua. Juttelen asiasta muutaman luotetun ystävän kanssa ja pohdin hakeutuvani terapiaan. Tuntuu, että alan hahmottaa itsessäni aika monia tukahdutettuja tuntemuksia ja itselle tuhoisia toimintatapoja. Tässä koronanperkeleen ajassa on totisesti aikaa ajatella, mutta toisaalta ehkä luojan kiitos, että on. Olen miettinyt tätä matkaa, jota olen taittanut viime syksystä ja tuntuu, että paljon on tapahtunut. Nyt täytyy alkaa hyväksyä tämä surun tunne ja alkaa hyväksyä mitä on tapahtunut. Ehkä se helpottaa lopulta.
Miten kauhealla vauhdilla menin äsken ensin kohti toivottomuutta. Ehkä tässä pikkuhiljaa alan hetki hetkeltä suunta muuttuu. Nyt täytyy yrittää hyväksyä muutos ja katsoa rohkeasti kohti tulevaisuutta. Ei tule olemaan helppoa. Ehkä tämä korona-aika tekee tunteista ihan eri syvyisiä kuin tavallisesti. Jos joskus Maaret Kallion tapaan tai lähetän hänelle fanipostia, niin kerron, että kirja auttoi minut ylös kuopasta. Kuka tietää millaiseksi tieni olisi mennyt ilman sitä. Ainakin tuntuu, että se oikaisi alaspäin menevän kierteen taas toivon tielle.
